Matematiikkaa kaunokirjoissa

Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Otava 2020. 343 s.

Antti Tuomainen: Hirvikaava. Otava 2021. 303 s.

Laura Laakso: Suureita ja pieneitä. Aviador 2021. 160 s.

Matematiikka saa verraten harvoin sijaa kaunokirjallisuudessa. Toki suppeaan lukeneisuuteeni kuuluvat Paolo Giordanon romaani Alkulukujen yksinäisyys, Keigo Higashinon dekkari Uskollinen naapuri, Daniel Kehlmannin Maailman mittaajat, jossa Gauss on toisessa pääosassa, Fredrik Långin Mitt liv som Pythagoras, Jukka Heikkilän Arkhimedes Syrakusalainen ja edelleen Arkhimedesta käsittelevä Tyranni ja Arne Nevanlinnan hiukan erikoinen agenttitarina Varma, jonka päähenkilö on vakuutusmatemaatikko.  Anneli ja Antti Kannon sekä Markku Soinnun nuortenkirja Tehtävä maassa ja Usko Lahden Professori Corvus Adamas  lienee kirjoitettu ennemminkin opetus- ja kannustusmielessä. Yllä luetelluissa kolmessa uudehkossa romaanissa matematiikkaa esiintyy jo nimilehdillä. Matemaatikko tarttuu teoksiin vähän samoin kuin suomalainen ulkomaalaisen meikäläisistä kirjoittamaan tekstiin: mitähän meistä ajatellaan? 

Antti Tuomaisen, erinomaisen ja ulkomaitakin myöten tunnetun viihdekirjailijan, kahdessa romaanissa, josta jälkimmäinen on edellisen jatko-osa, on keskushenkilönä vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen. Tämä on jonkin tason juonipaljastus, sillä jo Jäniskertoimessa Koskinen on aika monta kertaa vakavassa hengenvaarassa. Takakannen mainostekstin mukaan Jäniskerroin on ”Sysimustan huumorin romaani rakkaudesta, kuolemasta ja vakuutusmatematiikasta” ja Hirvikaavan vastaavalla paikalla lukee ”Rikos, rakkaus ja Suomen suurin hirvi, selviääkö kaikesta matematiikalla?” 

Koskinen, kaikin puolin pätevä ammattinsa edustaja, savustetaan ulos työpaikaltaan, kun hän ei suostu Tuomaisen hauskasti kuvailemiin nykyajan vaatimuksiin, joiden mukaan työntekijän sosiaaliset taidot ovat huikeasti tärkeämpiä kuin hänen ammattitaitonsa. Yllättävät käänteet vievät Koskisen kohta toimeen, johon hän ei ole lainkaan valmistautunut tai kouluttautunut, nimittäin Vantaan ja Helsingin rajoille sijoittuvan seikkailupuiston SunMunFunin omistajaksi ja johtajaksi.

Tuomainen kuvaa Koskisen hiukan Asperger-tyyppiseksi henkilöksi, jolle merkitystä on vain faktoilla ja joka ei ymmärrä ihmisten käyttäytymisen tunneperäistä puolta. ”Matematiikka” on kirjailijalle lähinnä fakta- ja numeropohjaista päättelyä ja tarpeellisten numeeristen laskutoimitusten suorittamista. Koskisen monologi Hirvikaavan ensimmäisellä sivulla kiteyttää: ”Matematiikka on pelastanut elämäni ja henkeni, myös kirjaimellisesti. Ja niin matematiikka tekee muutenkin: se pelastaa. Se tuo tasapainoa, selkeyttä ja rauhaa; auttaa näkemään, miten asiat todella ovat, kertoo miten on meneteltävä, jotta päästään sinne mihin halutaan.”

Jäniskertoimen lopussa on kymmenen teoksen lähdeluettelo, jossa ovat mm. Martti Holopaisen ja Pertti Lainisen tunnetut tilastotieteen oppikirjat. Niiden sisältämää tietoutta ei kirjoissa juuri esitellä, ellei mukaan lueta Hirvikaavassa oleva maininta sitä, että mediaani on usein jakaumaa sen keskiarvoa paremmin kuvaava luku.

Tuomaisen molempien teosten otsikkoon on liitetty matemaattinen termi. Mitään eksplisiittistä kerrointa tai kaavaa ei teoksista löydä; jänis ja hirvi ovat kuitenkin teosten juonessa keskeisessä asemassa.

Laakson teoksen nimessä on myös sanaleikki. Nimi kuvaa sikäli oikein kirjan sisältöä, että se on täynnä matematiikan ja luonnontieteiden sanastoa ja sanaston väännelmiä, osin puberteettisilta vaikuttavia. Sama ulottuu yleiskieleenkin: parturi muuttuu palturiksi, joitakin oikeinkirjoitussääntöjä rikotaan tietoisesti ja yleiskielen joukkoon päästetään lyhyitä puhekielen jaksoja.

Kun jo ensimmäisellä sivulle tulee vastaan virke ”Muodostetaan lausekkeita, jotka osoittavat, että yhtälö on ellipsi”, voi odottaa, että kirjailija ei ihan noudata matematiikan täsmällisyyskonventioita. 

Laakson teksti on vaikeaa ymmärtää, ainakaan yhdellä lukemalla. Vajaa puolet siitä on ladottu kursiivilla hiukan muuta tekstiä kapeammin. Siellä täällä on pieniä ala- tai yläindeksijaksoja. Luvut ovat ”luentoja” ja siellä täällä on kaavasivuja, jotka sisältävät sekä oikeita yksinkertaisia fysiikan kaavoja että niiden mallien mukaan rakennettuja ”kaavoja”, sellaisia kuin $$uteliaisuus = tiedonjano\ x\ \bar{a}^{n}$$

Laakso tuntuu kuvaavan Cecilia Powell -nimisen henkilön pitkähköä junamatkaa Suuresta Kaupungista (Lontoosta?) ”Bristôlen yliopistoon” pitämään näyteluentoa apulaisprofessuuria varten. (Emme saa tietää, onnistuuko Cecilia.) Vaunuosaston muiden matkustajien tarinat sekoittuvat mukaan. Teksti pursuu viittauksia suhteellisuusteoriaan, hiukkasfysiikkaan ja matematiikkaankin. Hauskana pikkupiirteenä huomaa, että sanan ”kommutatiivinen” merkitys selitetään lukijalle.

Alkukappaleen kysymys, mitä ne meistä ajattelevat, ei saa yksiselitteistä vastausta. Tuomaisen kirjojen vakuutusmatemaatikkopäähenkilö osoittautuu melko tavalliseksi ihmiseksi ja ihan päteväksi toimijaksi hänelle vierailla aloillakin. Laakson kirja puolestaan synnyttää kysymyksen kirjailijoiden syvemmästä olemuksesta: voiko ja saako mitä tahansa kirjoittaa? Yksittäistapaus ei tähänkään kysymykseen vastausta tuo.