Kirjallisuutta: Tähtitieteen naiset
Hotakainen, Markus: Tähtitieteen naiset. Aula, 2022, 384 s.
Kirja alkaa 4000 vuoden takaa, siis ajalta kauan ennen kuin tähtitiedettä oli edes keksitty. Kuitenkin ensimmäistä tunnettua tähtientarkkailijaa Enheduannaa voidaan hyvin perustein kutsua tähtitieteilijäksi, vaikka varsinainen ammattinimike olikin ylipapitar. Olihan hänen tehtävänään muun muassa tähtitaivaan tarkkaileminen sekä planeettojen liikkeiden ja Kuun vaiheiden seuraaminen. Viimeksi mainittu taivaankappale oli erityisen tärkeä, sillä ajanlasku perustui silloin kuukalenteriin.
Ennen ajanlaskumme alkua eläneistä naispuolisista tähtitieteilijöistä tunnetaan toinenkin, kaksituhatta vuotta sumerilaisen Enheduannan jälkeen elänyt kreikkalainen Aglaonike. Tämän arvellaan pystyneen ennustamaan Kuun pimennyksiä, sillä niitä opittiin ennustamaan jo 600-luvulla eaa. – Näiden kahden ottaminen mukaan tähtitieteilijöiden joukkoon ei ole itsetarkoitus eikä erikoisuudentavoittelua, vaan heidän avullaan kirjoittaja pystyy sisällyttämään tekstiinsä esimerkiksi Saros-jakson, joka kuvaa Auringon ja Kuun pimennysten jaksollista toistumista samanlaisina 18 vuoden välein.
Teksti paljastaa pian, että Hotakainen ei ole mikä tahansa viihdekirjailija tai historioitsija, vaan tähtitiedettä opiskellut tietokirjoittaja. Tässä kirjassa kerrotut tähtitieteilijöiden tarinat eivät nimittäin ole pelkkiä elämäkertoja tai historian kuvausta, vaan ne sisältävät myös paljon tähtitieteellistä tietoa. Seitsemän tässä kirjassa esiteltyä naista on päässyt myös kirjaan Historian jännät naiset, esimerkiksi edellä jo mainittu Enheduanna ja Carolina Herschel. Sen kuvauksissa tähtitiede jää kuitenkin vähemmälle yleisen historian ja henkilökohtaloiden rinnalla.
Kirjassa on artikkeli kaikkiaan 53 naisesta. Vain neljä edustaa vanhaa aikaa ja keskiaikaa. Muut ovat uudelta ajalta. Heistä vanhinkin on syntynyt 1600-luvulla, jolloin tieteenalat alkoivat eriytyä toisistaan ja kehittyä nykyisessä mielessä. Silloin ja vielä pitkään myöhemminkin tähtitiedettä pidettiin vain miehille sopivana työnä. Kuitenkin juuri naiset, esimerkiksi puolalainen Elisabetha Hevelius, olivat erityisesti pitkien havaintosarjojen, tarkkojen mittausten ja työläiden laskelmien takana. Hänen perheensä tuttavapiiriin kuului Kuun kartoittajana tunnettu Johannes Hevelius. Tämä taipui nuoren Elisabethan innokkaisiin pyyntöihin ja lupasi näyttää hänelle ”taivaiden ihmeet”. Kun Johannes jäi leskeksi, niin 17-vuotias Elisabetha ja 52-vuotias Johannes menivät naimisiin. Yhteistyö kesti 30 vuotta ja osoittautui tuottoisaksi. Tuloksista koottuja tähtiluetteloita Elisabetha onnistui julkaisemaan vielä Johanneksen kuoleman jälkeenkin.
Monesti kävi kuitenkin niin, että mies sai – otti – kunnian naisen tekemästä työstä. Ääriesimerkkinä ehkä Jocelyn Bell Burnell. Hän löysi 1960-luvun lopulla jatko-opiskelijana ensimmäiset pulsarit, vinhasti pyörivät neutronitähdet. Nobelin palkinnon tästä keksinnöstä saivat kuitenkin hänen väitöskirjansa ohjaaja ja tutkimusryhmän johtaja, molemmat miehiä. Hän ei tähän kirjaan päässyt, sillä hän on edelleen elossa, mutta hänet mainitaan kirjan alkusanoissa.
Toinen maailmankuvaamme ratkaisevalla tavalla vaikuttanut keksintö on myös naistähtitieteilijän aikaansaannosta. Magellanin pilven kirkkaudeltaan muuttuvia tähtiä – kefeidejä – havainnoidessaan Henrietta Swan Leawitt huomasi vuonna 1912, että kirkkaampien tähtien muuttumisjaksot olivat pitempiä. Tämä osoittautui myöhemmin ratkaisevaksi ideaksi maailmankaikkeuden kokoa määritettäessä. Observatorion johtaja ei Henriettan raportoimaa havaintoa arvostanut eikä tukenut hänen työtään, vaan pyrki kuormittamaan tätä muilla tärkeämpinä pitämillään rutiininomaisilla mittaustehtävillä. Keksintö oli kuitenkin niin merkittävä, että Henriettan asettamista Nobel-palkintoehdokkaaksi harkittiin. Palkinto jäi kuitenkin saamatta, sillä hän ehti kuolla sitä ennen.
Henkilögalleria painottuu kahteen edelliseen vuosisataan. Peräti kahdeksan on kuollut vasta tämän vuosituhannen puolella. Mukana on yksi suomalainen, Liisi Oterma, joka tunnetaan löytämistään parista sadasta pikkuplaneetasta (asteroidista) ja kolmesta komeetasta. Yksi näistä on nimetty hänen mukaansa.
Hotakaisen työn perusteellisuutta todistaa myös se, että hän on kirjannut kunkin henkilökuvauksen loppuun tiedon siitä, mitä taivaallisia kohteita on nimetty kunkin henkilön mukaan. Kirjan käyttökelpoisuutta jokamiehen ja -koululaisen tähtitieteen oppikirjana lisää runsaan 800 hakusanan hakemisto ja 30 lähdekirjan luettelo.
Kirja on kunnianosoitus kuvaamiensa naisten intohimoisuudelle, rohkeudelle, sitkeydelle ja omistautumiselle. Rohkaisevaa siis niille, joilla on unelmia ja jotka jaksavat pitää niistä kiinni. Toisaalta se antaa lohduttoman kuvan siitä, miten tieteen tekemiseen pyrkineitä naisia on kohdeltu kautta aikojen vähättelemällä, halveksimalla, ylenkatsomalla ja syrjimällä. Opiskelua ja työn tekemistä on pyritty estämään. He työskentelivät pienemmällä palkalla kuin miehet ja jopa ilman palkkaa. Heidän aikaansaannoksiaan on mainittu monesti vain miesten kirjoittamien julkaisujen sivulauseissa tai alaviitteissä, jos niissäkään. Hälyttävää on, että tämä kulttuurivinoutuma ei ole ehkä hävinnyt täysin vieläkään, sillä kirjan alkusanat kirjoittanut, astrofysiikasta väitellyt Diana Hannikainen kertoo fysiikan opettajansa todenneen 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä, että ”tyttöjen ei pitäisi olla hänen tunneillaan”.
Tilaa Dimension uutiskirje – saat sähköpostiisi aina kuunvaihteessa koosteen tuoreimmista artikkeleista
