Kirjallisuutta: Aarre Saarnio. Runot.
Jukka O. Mattila (toim.): Aarre Saarnio. Runot. Finn Educational ja Is-Vet oy, 2022, 85 s.
Nimestään huolimatta tämä kirja ei ole pelkkä runokirja, sillä siihen sisältyy runojen ohella kolme pitkää esseetä ja lyhyitä muistikuvia. Runoja on runsas puolet sivumäärästä laskien ja muuta tekstiä runsas puolet runojen sivumäärästä. Sanoja esseissä on tietysti paljonkin enemmän kuin runoissa.
Kirjan identiteettiä hämärtää myös se, että nimiösivulla on vain kaksi riviä – Aarre Saarnio/Runot – ikään kuin Saarnio olisi tekijä eikä kirjan kohde. Kirjan lukeminen antaa kuitenkin sen vaikutelman, että kirjan nimi olisi kaksiosainen: Aarre Saarnio – Runot. Kirjoittajat (tekijät) ovat esseiden kirjoittajat: kirjan toimittanut Jukka Mattila, kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa ja kahden ministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen. Ja tietysti runojen kirjoittaja, itse Saarnio.
Mattila antaa kuvan monipuolisesta persoonallisuudesta. Saarnio oli pedagogi, runoilija, musiikkimies, keksijä ja opetusvälinevalmistaja. Vanhimmat MAOLaiset muistavat Saarnion (1906–1981) liiton koulutuspäiviltä, missä hän oli usein esittelemässä keksimiään opetusvälineitä. Ne luonnehtivat Saarniota ehkä kaikkein leimallisimmin, sillä määrältään ne voittavat runotkin lukumäärin 110–85.
Lummaa analysoi runoja niiden sisällön aihepiirien ja teknisen muodon kannalta. Hän sanoo mm. näin: ”riimittelyssä Saarnio on taitava – – Loppusoinnun tehtävähän ei ole ainoastaan äänteellisen yhtenäisyyden luominen – – vaan myös – – tulkinnan kannalta merkittävien yhteyksien rakentaminen”. Ja että ”runoista monet ovat myös mitallisia, joskin mittaa käytetään usein hyvinkin vapaasti varioiden”. Onpa hän silti löytänyt yhden runon, jonka kaikki säkeet ovat puhdasta trokeeta, suomalaisessa taidelyriikassa verraten harvinaista runomittaa. Hänen mielestään ”runot ovat kiinnostavia juuri siksi, että Saarnio on käyttänyt runon lajikeinoja monipuolisesti ja persoonallisesti”.
Kolmannessa, kirjan päättävässä esseessä Virtanen muistelee Saarnion opettajanlaatua, vaikka kuvaa omaa uraansa tämä kirjan kannalta tarpeettomankin yksityiskohtaisesti. ”Ensivaikutelma Aksusta [=Saarnio] oli vähän eksoottinenkin. Hyvin siististi pukeutunut mies, rusetti kaulassa, päälakea kiersi harmaa tukka. Herrasmies. Hän puhui tasaisella äänellä ja ymmärrettävästi. Ajan myötä kävi selväksi, että hän ei koskaan korottanut ääntään. Eikä kyllä tarvinnutkaan. Hänen opetustaan seurattiin hartaudella.” Loppukaneetti on ehkä kuitenkin kaikkein tärkein. ”Kiitos tästä kuuluu kaikille opettajilleni, ylimpänä kaikista Aarre Saarniolle.”
Runojen väleissä on pieniä lisäkommentteja ja mainintoja runojen syntyajankohdista. Niissä tulevat esille muiden muassa Saarnion oppilaat akateemikko Tauno Nurmela, teatterinjohtaja ja professori Paavo Liski sekä säveltäjä Kalevi Aho.
Entä sitten itse runot. Monien lähtökohtana on luonto: Keväthangella, Metsälampi, Sinivuokko I ja II, Suvi (”Nurmen yrtit …”), Lehti (”Pienen pieni raidan lehti …”), Syyselegia, Kolme sadepisaraa, Punkki, Siili jne. Saarnion ajan koulusivistyksen laatua ilmaisevat muutamat Kreikan klassiseen aikaan kohdistuvat viittaukset, esimerkiksi Aisopos ja Diogenes. Riemukkaat tunnelmat ovat harvinaisempia kuin synkät: uupuminen, katoavaisuus, jopa kuolema. Tämä ei ehkä sinänsä kuvaa Saarnion omaa mielenlaatua, vaan on ehkä pikemminkin heijastusta tällaisten teemojen runsaudesta tuon ajan suomalaisessa lyriikassa.
Se, mitä ei ehkä odottaisi hienostuneen herrasmiehen runoista, ovat välistä lähes irvokkaan humoristiset tilannekuvat. Käärme, joka kuoli purtuaan ”erään akan takalistoon”. Pirullinen susi, joka ”kusi” siiliperheen päälle. Tuota sanaa runossa ei ole ajan häveliäisyyssyistä. On vain kaksi ajatusviivaa. Loppusointu ja selitys ”lämmin sade” pakottavat kuitenkin lukijan hyväksymään moisen, aikanaan normaaliin kieleen kuuluneen, mutta nykyään alatyylisenä pidetyn sanan käytön. Hauska mielikuva on myös punkki, joka käyttää pulloa kaukoputkena avaruutta tähytessään.
Saarnion runoja ei ole tietääkseni tutkittu kirjoittajan motiiveja ja mielentiloja lähtökohtana käyttäen. Se saattaisi kannattaa, sillä aika moni runo tuntuisi syntyneen halusta purkaa omia tuntemuksia ja mielikuvia. Veljen tai muun läheisen ihmisen kuoleman kyseessä ollen tämä on ilmiselvää. Samoin omiin lapsiin kohdistuvan rakkauden ilmentymänä. Mutta ovatpa vahvoja tunteita herättäneet myös maailmantapahtumatkin, esimerkiksi Unkarin kansannousu vuonna 1956.
Runot ovat helposti lähestyttäviä. Mielikuvat ovat konkreettisia. Tilapäisrunouden leimasta huolimatta tunnelmat ovat vahvoja. Muodoltaan ja sisällöltään ne ovat vaihtelevia. Pituudeltaan kuusisäkeisistä parisivuisiin. Kannattaa tutustua, sillä ei Saarnio ole varmaankaan ainoa opettaja, jonka tuntemukset hakevat purkautumistietään. Runojen kirjoittaminen voisi olla yksi keino. Ei Saarnio näitä varmaankaan julkaistaviksi tarkoittanut, mutta kyllä ne puolustavat paikkaansa kirjassakin.