Kirjallisuutta: Ahdistunut sukupolvi
Haidt, Jonathan: Ahdistunut sukupolvi. Kuinka älypuhelimeen perustuva lapsuus on aiheuttanut mielenterveyden häiriöiden epidemian. Terra Cognita 2024, 389 s.
Kirjan aihe liittyy viime aikoina käytyyn keskusteluun kännyköiden kieltämisestä koulussa. Tekijä vain menee paljon pitemmälle. Hän suosittaa älypuhelimien antamista vasta 16-vuotiaille lapsille, samoin vasta silloin lupaa somen käyttöön. Nykyään rajana pidetty 13 vuotta on hänen mielestään aivan liian alhainen. Hänen mielestään esiteinejä ja vielä aluksi teinejäkin on oikeutettua nimittää lapsiksi, sillä heidän aivonsa, erityisesti otsalohkojen etuosat, jotka säätelevät monin tavoin kaikkia tiedollisia ja älyllisiä toimintoja, ovat vasta kehittymässä. Otsalohkot ohjaavat myös tunnereaktioita ja säätelevät tarkkaavaisuutta. Siksi erityisesti suunnittelu, päämääränasettelu, ennakointi ja seurausten arviointi ovat vielä puutteellisia. Otsalohkot kypsyvät uusien aivotutkimusten tulosten mukaan keskimäärin vasta runsaan 20 vuoden iässä.
Haidtin esille nostamat tutkimustulokset ja antamat suositukset perustuvat hyvin laajaan tutkimusnäyttöön. Siksi tätä kirjaa voitaisiin pitää metatutkimuksena, vaikka se on kirjoitettu tavallisille ihmisille sopivalla tyylillä ja kielellä. Tutkimustulokset perustuvat valtaosaltaan yhdysvaltalaisiin aineistoihin, mutta nuorten ahdistuksen ja muiden mielenterveyden häiriöiden kasvu on kyllä havaittu Suomessakin. Pikaisen verkkoselvityksen perusteella näyttäisi siltä, että vastaavia pitkittäistutkimuksia ei olisi tehty Suomessa. Meillä asiaa on käsitelty useimmiten vain diagnosoinnin ja hoitotyön näkökulmista. Arviot ongelmien suuruudesta Suomessa vaihtelevat kovasti. HUSin sivuilla kerrotaan, että ”noin 5 % lapsista kärsii toimintakykyä haittaavista ahdistusoireista”. Turun yliopiston sivuilla arvio on väljärajaisempi: 6–18 %. Ilmiö lienee meilläkin voimakkaassa kasvussa, sillä myös kaupallisia palveluja on syntynyt. Niiden ilmoittamat prosentit ovat jo suurempia. Sanotaan esimerkiksi, että ”viimeisen kouluterveyskyselyn mukaan noin joka kolmas 14–18-vuotiaista tytöistä kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta”.
Jyrkän kantansa someen ja älypuhelimiin Haidt perustaa siihen, että hyvin monet tutkimusaineistot osoittavat nuorten mielenterveyshäiriöiden, mukaan luettuna itsemurhat, alkaneen lisääntyä voimakkaasti vuoden 2010 tienoilta lähtien. Juuri näihin aikoihin sosiaalisen median luonne muuttui olennaisella tavalla. Uusia sovelluksia alkoi tulvia markkinoille sekä Applen että Googlen sovelluskauppojen kautta. Alustoille tulivat uutissyötteitä valikoivat algoritmit, tykkäys- ja jakamisnapit sekä puhelimien kamerat. Nämä uudistukset helpottivat monin tavoin tiedonhankintaa ja -levittämistä sekä ihmisten yhteydenpitoa, mutta muokkasivat samalla digimaailmaa nuorten henkistä kehitystä vahingoittavaksi luomalla koukuttavia digitaalisia ympäristöjä, kunkin käyttäjän mielen mukaan sovitettuja kuplia.
Monin tutkimuksin on osoitettu, että uusien teknologioiden ja nuorten mielenterveyshäiriöiden yhteys ei ole vain samanaikaisuuden tuottamaa korrelatiivisuutta, vaan kyseessä on kausaalinen syy-yhteys. Lievimmillään kyse on siitä, että älypuhelimen käyttäminen heikentää tarkkaavaisuuden kohdistamista fyysiseen lähiympäristöön, olipa kyse opetuksen seuraamisesta ja siihen keskittymisestä koulussa tai seurustelusta perheen kesken kotona. Pahimmillaan tuloksena on persoonallisuutta muuttava ahdistuneisuus tai muun maailman merkityksen häivyttävä addiktio. Erityisen hälyttävää on, että vaikutukset ovat paljon voimakkaammat tytöillä kuin pojilla.
Tämä on muuttanut olennaisella tavalla myös lasten käyttäytymistä. Vapaa leikkiminen on vähentynyt olennaisesti. Haidt dramatisoi tätä sanomalla, että leikkiin perustuva lapsuus on korvautunut puhelimeen perustuvalla lapsuudella. Syy ei ole yksinomaan sosiaalisen median ja älypuhelinten, vaan myös turvallisuuden verukkeella syntyneen ylisuojelun. Meillä tämä ei ole ollut niin räikeää kuin Yhdysvalloissa, missä vanhempia on pidätetty, kun he ovat päästäneet lapsen yksin leikkipuistoon tai jättäneet autoon siksi ajaksi, kun ovat käyneet kaupassa ostoksilla. Organisatorista, vaikkakin ehkä tarkoittamatta syntynyttä lapsivihamielisyyttä on kyllä Suomessakin. Konkreettisena esimerkkinä omasta lähiympäristöstäni on kahden lähimmän korttelikohtaisen leikkipuiston sulkeminen. Tai ei niitä oikeastaan suljettu, sillä alueet ovat edelleen vapaasti käytettävissä, mutta keinut, kiipeilytelineet ja liukumäet poistettiin turvanormeja täyttämättöminä ja hiekkalaatikoiden hiekat tasattiin lähipuiden juurille.
Haidtin kirja ei ole pelkästään tutkimusraportti, vaan se sisältää suosituksia vanhemmille, kouluille, yhteisöille, suurille teknologiayrityksille ja hallinnoille. Yksittäisten vanhempien on nimittäin vaikeaa tukea lastensa lapsuutta terveeseen suuntaan, ehkä joitakin ruutuaikarajoituksia lukuunottamatta. Tarvittaisiin laajaa yhteistoimintaa ja lapsia suojelevia säädöksiä. Paradoksi on se, että lapsia ylisuojellaan todellisessa elämässä, mutta alisuojellaan digimaailmassa jopa niin, että voidaan puhua heitteillejätöstä.
Selkeimpiä esimerkkejä jälkimmäisestä on se, että aikuisviihdesivustoilla on ikärajoja, mutta niitä ei valvota, vaan kuinka pieni lapsi tahansa voi ilmoittaa olevansa 18-vuotias. Monista pyrkimyksistä huolimatta tähän ei ole saatu muutosta. Suuret digialustat ovat hyvin vastahakoisia, sillä niiden ansaintalogiikka perustuu mahdollisimman monien käyttäjien saalistamiseen eikä haavoittuvimpien tarpeiden huomioonottamiseen. Käyttäjät eivät nimittäin ole heidän maksavia asiakkaitaan, vaan mainostajat, joille tärkein kriteeri maksaa alustojen palveluksista ovat suuret käyttäjämäärät. Jos isokin yritys ryhtyisi vastuulliseksi, se häviäisi auttamatta häikäilemättömille saalistajille kilpailussa lasten ja vanhempienkin sieluista ja ajankäytöstä. Eikä kyse ole aina ollut pelkästään vastuunpakoilusta, sillä käytössä on ollut samantapaisia, aktiivisia disinformaatiokeinoja, joita öljy-yhtiöt ovat käyttäneet puhuttaessa ympäristökysymyksistä ja tupakkateollisuus puhuttaessa tupakan terveyshaitoista.
Kirjan tietoantia lisäävät siihen liittyvät verkkosivut AnxiousGeneration.com. Siellä kerrotaan muun muassa, millaisia säädöksiä Yhdysvaltain osavaltioissa on säädetty mielenterveyshäiriöiden ehkäisemiseksi. Samoin nimetään vanhempienvertoisia kampanjoita, joita on organisoitu sekä Yhdysvalloissa että joissakin Euroopan maissa, muiden muassa Englannissa, Espanjassa, Saksassa ja Tanskassa.
Suomalainen media on käsitellyt aihetta ensisijaisesti älypuhelimien koulukäytön kieltämisen yhteydessä. Ahdistusta ja muita mielenterveyshäiriöitä ei edes mainita esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliiton sivun ”Lapsi sosiaalisessa mediassa” riskiluettelossa. Ahdistuneisuuskeskustelu ei näyttäisi muutenkaan kiinnostavan Suomessa päätellen siitä, että kun otin yhteyttä Opetushallitukseen ja Euroopan parlamentin yhteen suomalaisedustajaan tiedustellakseni, millaisia hankkeita on suunnitteilla, niin Opetushallitus kyllä vastasi, mutta keskittyi vastauksessaan älypuhelinten käyttöön koulussa eikä käsitellyt ahdistuneisuutta tai muita somen ja älypuhelinten käytön aiheuttamia mielenterveyshäiriöitä.
Kirja on tärkeää luettavaa kaikille kasvattajille vanhemmista opettajiin, vaikka sen sanoma on varsinaisesti tarkoitettu poliittisille päättäjille, ylikansallisille organisaatioille ja suurille mediayrityksille. Lastemme tulevaisuus on kuitenkin suurelta osalta heidän käsissään.
