Kirjallisuutta: Tekniikan filosofia
Niiniluoto, I. Tekniikan filosofia. Gaudeamus 2020, 372 sivua.
Kirjoittaja on tieteen akateemikko ja emeritusfilosofi, joka aloitti yliopisto-opintonsa matematiikasta, mutta kirjoitti väitöskirjansa teoreettisesta filosofiasta. Tekniikka ei ole mitenkään erityisesti hänen erikoisalaansa, vaikka hän onkin pitänyt tekniikan filosofian kursseja monessa korkeakoulussa ja ollut jopa yhtenä aloitteentekijöistä tuotaessa aihetta korkeakouluopintoihin 1980-luvulta lähtien. Eläköidyttyään hän on kirjoittanut tekniikan filosofian lisäksi muun muassa talouden ja hyvän elämän filosofiasta.
Tekniikan filosofia ei ole erityisen kevyttä luettavaa, sillä kirjoittaja on perusteellinen. Lähdeviitteitä on lähes viisi ja puoli sataa ja kirjallisuusluettelossa noin kolme ja puoli sataa teosta. Monet tarkastelut hän aloittaa aina muinaisista kreikkalaisista saakka, mutta filosofian kohdalla se ei ole niin kliseistä kuin monilla muilla aloilla olisi ja on oikeastaan perusteltua, koska filosofiamme juuret juontuvat edelleen vahvasti heistä.
Perusteellisuudesta on kuvaavana esimerkkinä johdatus tekniikan filosofian kehittymiseen tieteen ja tekniikan historian kautta. Tekijä vyöryttää esiin niin valtavan määrän lähdekirjallisuutta, että teksti on välillä luettelonomaista. Viitteet ovat kyllä tarpeen asian kannalta, sillä ilman niitä olisi vaikea käsittää, miten tekniikan filosofia on kehittynyt.
Filosofiaan perehtymätöntä kummastuttava muodollinen seikka on kaavojen käyttö sellaisissa asiayhteyksissä, jotka vaativat kuitenkin pitkiä sanallisia selityksiä. Esimerkiksi ehdottoman imperatiivin perusmuoto on
(I1)p!
missä I1 on teknologian imperatiivi ”jokainen tekninen mahdollisuus on toteutettava” ja p on tekemistä ilmaiseva lause. Vastaavasti kaavassa
TA = 6E + S
TA tarkoittaa tekniikan arviointia, 6E tekniikan arvioinnin kuutta periaatetta ja S yhtä lisätekijää. Tätä mallia kirjoittaja soveltaa monessa kohdassa kirjan jälkipuolella. Kaavat eivät ehkä ole niinkään kaavoja matematiikan mielessä, vaan filosofin tapoja kuvata tiiviisti ajattelunsa yleistä rakennetta.
Kirjan ja sen tarkastelutapojen moninaisuutta kuvaavat myös tietoruudut, joiden aiheet vaihtelevat muinaisen Intian hyödyllisistä taidoista sekä teollistumisesta ja keksinnöistä toistensa vauhdittajina ihmislajin edeltäjien (esimerkiksi etelänapina, pystyihminen ja neandertalilainen) kautta perustutkimuksen arvoperustaan ja tutkimusetiikan arvoihin. Paljon painoa tekijä panee myös käsitteiden merkityksiin ja niiden nimien etymologiaan. Esimerkiksi teknologiaa hän pitää alaltaan suppeampana kuin tekniikkaa, sillä ”se ei luontevasti voi tarkoittaa suoritustapaa tai -taitoa”, mikä taas sisältyy olennaisena osana sanan ”tekniikka” merkitykseen.
Niiniluoto antaa lukijalle mahdollisuuden muodostaa kokonaisvaltainen käsitys aiheesta, sillä hän tarkastelee tekniikan filosofiaa monista näkökulmista ja antaa tilaa myös hänen omista käsityksistään poikkeaville näkemyksille. Kirja on jaettu kymmeneen lukuun [1]. Tarkastelunäkökulmat selviävät jo lukujen otsikoista, esimerkiksi ”Tekniikka ja artefaktit”, ”Tekniikka taitona”, ”Tekniikan hallittavuus” ja ”Tekniikan etiikka”. Osa-alueina esille tulevat muiden muassa myös tekoäly ja ihmislajin tulevaisuus.
Kirjoittaja on selvästi tarkoittanut kirjansa myös filosofipiirien ulkopuolelle, sillä hän antaa maallikkolukijalle tarpeelliset perustiedot myös filosofien käyttämistä ajatusmalleista. En esimerkiksi olisi ilman hakuteoksia osannut luetella kolmea tärkeintä moraaliteoriaa, joiden valossa hän tarkastelee insinöörin ammattietiikkaa. Opettajalle kirja tarjoaa riittävän ja kattavan asiatietopaketin tekniikan filosofian keskustelujen pohjaksi. Vaikka tekniikka/teknologia ei koulun oppiaine olekaan, niin nykyinen länsimainen elämämme nojaa siihen niin vahvasti, että sen kysymysten käsittely koulussa on enemmän kuin velvollisuus oppiaineesta riippumatta.
Matemaattis-luonnontieteellisten aineiden opetussuunnitelmat on kyllä usein viritetty niin täyteen oppiaineen sisältöasioita, että avartavalle keskustelulle ei ole jätetty tilaa. Opettajalla on kuitenkin mahdollisuus pedagogisen vapauden nimissä raivata sitä tietoisesti tai tarpeen tullen. Niiniluodon kirjaa ei ole mitenkään kirjoitettu kouluopetuksen kannalta eikä se siten ole opettamisen opas. Pikemminkin se muistuttaa rakenteeltaan ja asiatiiviydeltään lukion luonnontieteiden oppikirjoja. Perusoppi filosofisen keskustelun ohjaamiseen opettajan on haettava muualta, esimerkiksi YLEn Ihminen ja yhteiskunta -sarjan verkkomateriaaleista [2].
[1] Tekniikan filosofia, sisällys sivulla https://www.gaudeamus.fi/wp-content/uploads/2020/04/9789523450882_sisallys.pdf
[2] Juuso, H. ja Tomperi, T. Filosofiaa lapsille https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/15/filosofiaa-lapsille-opettajan-opas
ja Filosofiaa nuorille https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/15/filosofiaa-nuorille-ajatusdemo
Useita lyhyitä opastekstejä, jotka liittyvät Tuula Raevaaran Ajattelen, siis olen ja Ajatusdemo -sarjoihin, jälkimmäisessä erityisesti osat 6 (Mihin sanoja tarvitaan?) ja 7 (Mitä tieto on?).
