Kirjallisuutta: Totuudenjälkeinen

Lee McIntyre: Totuudenjälkeinen. Terra Cognita 2021, 227 sivua.

Matemaattis-luonnontieteelliset oppiaineet ovat tuntuneet turvallisilta näihin päiviin asti, sillä niissä on selvää, mikä on totta ja mikä ei. Luonnontieteissä ehkä sillä varauksella, että totuudet eivät ole ikuisia, vaan ne kehittyvät ja muuntuvat tutkimuksen uusien löydöksien niin vaatiessa. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin totuuden ja epätotuuden raja alkaa näyttää yhä sumeammalta, suurelta osalta siksi, että sitä pyritään hämärtämään tietoisesti. ”Aikoinaan tieteellisiä tuloksia kunnioitettiin – –, mutta nykyään lukemattomat ei-asiantuntijat kyseenalaistavat ne avoimesti, kun sattuvat olemaan niiden kanssa eri mieltä”, sanoo kirjoittaja toisen luvun alussa. Opettaja on sen tähden uuden haasteen edessä. 

Näin ollen ei enää riitä opettaa sitä, minkä itse tietää ja mitä oppikirjat sanovat oikeaksi. On myös varauduttava puolustamaan tieteellistä totuutta epäilyjä ja suoranaisia valheita vastaan.  Mikä siis on muuttunut? Se, että vääristelty tieto (disinformaatio) ja väärä tieto (misinformaatio) leviävät valon nopeudella verkon kautta sekä valesivustoilla että sosiaalisessa mediassa. Ja kumpaakin on kiihkeimpinä aikoina niin paljon, että tosi tieto jää niiden jalkoihin. Eikä kyse ole vain poliittisesta vaikuttamisesta, niin kuin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa 2016 tai Englannin brexit-kampanjassa, vaan tieteellistä, myös luonnontieteellistä, tietoa pyritään tekemään epäuskottavaksi.

Vanhimmat ja ehkä räikeimmät totuudenvastaiset esimerkit ovat ajalta, jolloin totuudenjälkeisen käsitettä ei ollut vielä edes keksitty. Espanjan–Yhdysvaltain sotaan 1898 johtivat keltaisen lehdistön julkaisemat väärennetyt valokuvat. Amerikkalainen tupakkateollisuus päätti vuonna 1953 muodostaa yhteisrintaman ”taistellakseen tiedettä vastaan”. Ärsykkeenä oli juuri ilmestynyt tutkimus, joka paljasti savukkeen tervan yhteyden syövän kehittymiseen. Laajoilla mainoskampanjoilla ja tupakkayhtiöiden rahoittamilla valetutkimuksilla saatiin suuri yleisö uskomaan, että yhteyttä ei ole tai siitä ei ole vakuuttavaa näyttöä.  Kesti yli neljäkymmentä vuotta ennen kuin huijauksen tahallisuus ja suunnitelmallisuus paljastuivat. Tupakkateollisuuden voitot olivat sinä aikana paljon suuremmat kuin kampanjointiin uhratut miljardit dollarit.

Toinen yhtä suuri ja ehkä vielä törkeämpi vääristelykampanja on ollut ilmastonmuutosta koskevan tiedon vastustaminen. Amerikkalainen öljyteollisuus rahoitti 1980- ja 1990-luvuilla ilmastonmuutoksen kieltäviä järjestöjä kymmenillä miljoonilla dollareilla. Tupakkateollisuuden keinoja käyttänyt kampanja oli niin tehokas, että huolimatta siitä, että 2010-luvun alkupuolella tehdyn kartoituksen mukaan runsaat 10 000 tieteellistä tutkimusta päätyi siihen tulokseen, että ihmisen toiminta on yhteydessä ilmastonmuutokseen ja vain parikymmentä oli vastakkaista mieltä, vain noin neljäsosa amerikkalaisista uskoi, että ”ilmastotieteilijät ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisen käyttäytyminen on pääasiassa vastuussa ilmastonmuutoksesta”. 

Öljyteollisuuden kampanjan taustat eivät pysynyt salassa yhtä kauan kuin tupakkateollisuuden kampanjan, vaan tiedot vuotivat julkisuuteen lähes välittömästi. Tärkeimmät tavoitteet olivat, että tavalliset ihmiset ja media saadaan ”ymmärtämään” tieteellisten tulosten ”epävarmuus” ja että media saadaan käsittelemään vastustavia mielipiteitä ”tasapuolisesti” tieteellisen tutkimuksen tulosten kanssa. Tasapuolisuudella tarkoitettiin sitä, että molemmat saavat julkisessa mediassa, esimerkiksi televisio-ohjelmissa, yhtä paljon käsittelyaikaa. Tätä malliahan ovat jotkut suomalaiset televisiotoimittajat käyttäneet keskusteluohjelmissaan vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Tämä tasapuolisuusvinoutuma on osoittautunut tehokkaaksi esimerkiksi rokotusvastaisuuden lietsonnassa. Rinnakkain esitettyinä faktat eivät pärjää tunteisiin vetoaville mielipiteille ja uskomuksille. Jo epäilyksen herättäminen riittää, sillä kirjoittajan mielestä ”epäilykset ovat paras keino taistella faktoja vastaan”. Vaikuttavuutta tehostaa se kognitiivinen vinouma, että ihmiset ovat taipuvaisia uskomaan omien mielipiteidensä ja uskomustensa suuntaisia väitteitä helpommin kuin niitä vastustavia, vaikka jälkimmäiset olisivat tieteellisesti perusteltuja. Ihan toivoton tilanne ei sentään ole. Tekijän mielestä ”valheita vastaan on aina taisteltava”. Ja se on tehtävä nopeasti. Epätotuudet on haastettava ennen kuin ne ehtivät vakiintua enemmistön hyväksymiksi ”totuuksiksi”. Kokeellisen tutkimuksen tuottamien aitojen faktojen esittäminen yhä uudestaan alkaa lopulta vaikuttaa. Tässä on ehkä koulunkin mahdollisuus.  

Kirjoittaja esittää monia edellä mainittujen kaltaisia esimerkkejä vaikuttamaan pyrkivistä kampanjoista, vaikutusmekanismeista sekä tiedotusvälineiden suhtautumisesta ja suuntautumisesta.  Niin jyrkkää uutisoinnin politisoituminen ei ole ollut meillä Suomessa eikä ehkä muuallakaan Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Siellä alkoi nimittäin syntyä 1990-luvun lopulla puolueellista uutisaineistoa välittäviä toimijoita. Toiminnan härskiydestä on esimerkkinä se, että erään kanavan (jonka nimi kirjassa kyllä mainitaan) johtajat kielsivät aseidenkäytön sääntelystä keskustelemisen heti Connecutin Newtonin kouluampumista seuraavana päivänä 2012. Toinen esimerkki on se, että saman kanavan uutisista kaksi kolmannesta käsitteli henkilökohtaisia mielipiteitä, kun se puolueettomampaan uutisvälitykseen pyrkivällä kanavalla oli vain neljä prosenttia. Ihan oma lukunsa ovat vaihtoehtoista ”tiedettä”, kuten esimerkiksi kreationismia ja älykkään suunnittelun teoriaa, kehittelevät ajatuspajat.

Kirjan heikkous suomalaisen luonnontieteiden opettajan näkökulmasta on se, että esimerkit ovat lähes kaikki Yhdysvalloista ja varsinkin kirjan loppupuolella koskevat enemmän poliittista uutistyötä kuin tiedettä. Nekin kyllä riittävät osoittamaan sen, että on perusteltua puhua totuudenjälkeisestä ajasta. Kun aikaisemmin totuuden vääristelyä pidettiin pahana ja salailtavana, niin jo Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan aikana 2016 ja varsinkin sen jälkeen suoranaisia valheita esitettiin häpeilemättä. Tämähän on voimakkaasti yleistynyt myöhemmin Euroopassakin poliittisena trollauksena.   

Kirjoittaja on Bostonin yksityisen tutkimusyliopiston tutkija. Hän on julkaissut lukuisia tieteellisiä ja yleistajuisia artikkeleita sekä kirjoittanut tai toimittanut tusinan verran kirjoja. Yhdysvaltaispainotteisuudestaan huolimatta kirja on lukemisen arvoinen, sillä eurooppalaisesta näkökulmasta kirjoitettua vastaavaa kirjaa ei ole julkaistu suomeksi. Lähimmäksi pääsee ehkä Totuuden jälkeen (Teos, 2018). Asiantuntemuksen statuksen muuttumista, luottamusta julkiseen tietoon ja totuutta filosofisesta näkökulmasta on käsitellyt emeritusprofessori Antti Hautamäki artikkelissaan Demokratia, relativismi ja totuuden jälkeinen aika (Futura 2020, 39(1), 18–27, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/73888). Esiteltävänä olevan kirjan käyttöarvoa lisäävät puolentoistakymmentä keskeistä käsitettä selittävä sanasto, lähes kaksi ja puoli sataa selittävää lähdeviitettä, toista sataa lähdekirjaa ja toista kymmentä suomalaisen kustantajan lisäluettavaksi tarjoamaa kirjaa sekä 12-sivuinen asia- ja henkilöhakemisto.