Sinnikkyys ja siihen ohjaaminen
Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin mukaan sinnikäs ihminen kykenee asettamaan itselleen tavoitteita, toimimaan päättäväisesti, toipuu vastoinkäymisistä ja suhtautuu positiivisesti uusiin mahdollisuuksiin. Sinnikkyys ei siis ole vain ahkeruutta vaan myös luottamusta tulevaisuuteen.
Sinnikäs ihminen on melioristinen. Meliorismi-käsitteet alkuperä on latinankielisessä sanassa ”melior”, parempi. Sinnikäs ihminen haluaa tehdä asiat paremmin ja on valmis ponnistelemaan saavuttaakseen päämääränsä. Melioristi ymmärtää, että tulevaisuus on avoin ja omalla kohdalla siihen on mahdollisuus vaikuttaa.
Meliorismi on keskitie optimismin ja pessimismin välillä. Pessimisti ajattelee, että asiat menevät huonosti. Tällaisen asenteen vaarana on passivoituminen. Ei kannata yrittää, koska kaikki menee kuitenkin pieleen. Melioristi suhtautuu kriittisesti optimistiseen ajatukseen siitä, että kaikki menee hyvin. Toki on mahdollista, että näin käy, mutta varmaa se ei ole.
Myös antiikin aikana kehittynyt hyve-etiikka opettaa keskitien kulkemista. Filosofi Aristoteles opetti esimerkiksi, että rohkeus on keskitie kahden paheen, pelkuruuden ja uhkarohkeuden, välillä. Hänen mukaansa rohkeaksi voi kasvaa tekemällä rohkeita tekoja. Tämän ajattelutavan mukaan sinnikkääksi voi kehittyä toimimalla sinnikkäästi. Hyve-etiikan näkökulmasta sinnikkyys ei siis ole synnynnäinen luonteenpiirre vaan kasvatuksellinen päämäärä.
Moraalifilosofisesta näkökulmasta moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa hyötyajattelu on ollut hyve-etiikkaa suositumpaa. Suomenkin koulujärjestelmää ovat ainakin osin ohjanneet taloudellisen hyödyn tavoitteet. Nuoria kasvatetaan tuottaviksi työntekijöiksi. Tämä ei ole väärin. Tuottava työntekijä on luultavasti sinnikäs. Vaarana kuitenkin on, että kasvatus ja koulutus yksipuolistuu. Hyvän kansalaisen ja ihmisen tulisi olla kuitenkin muutakin kuin sinnikäs, esimerkiksi empaattinen ja huomaavainen. Hyve-etiikan tulisi ohjata suomalaista koulujärjestelmää nykyistä enemmän.
Toinen vaara tuottavuutta painottavassa kasvatus- ja koulutuspäämäärässä on, että oppilas tai opiskelija nähdään vain välineenä talouskasvun tuottamiseksi tulevaisuudessa. Sen sijaan hänen tulisi olla päämäärä itsessään. Näin opettaa kantilainen velvollisuusetiikka. Sitäkin tarvittaisiin lisää koulujärjestelmäämme, jossa yksilölliset oikeudet tuntuvat alistaneen kollektiiviset velvollisuudet. Hyveellinen ihminen, joka on siis muun muassa sinnikäs, ymmärtää, ettei hänellä ole velvollisuuksia vain itseään ja lähipiiriään vaan myös yhteiskuntaa kohtaan.
Suomalaista koulutusjärjestelmää, ja yhteiskuntaa yleisemminkin, on leimannut kritiikitön suhtautuminen tietoteknisiin uudistuksiin. Tämä on johtanut esimerkiksi oppilaiden ja opiskelijoiden ruutuajan lisääntymiseen. Pedagogisesti muodikasta on ollut esimerkiksi pelillistää oppimista. Pedagogisen strategian ei kuitenkaan tulisi perustua viihteellisyyteen. Sinnikkyyden kehittymiselle olennaista on sietää tylsyyttä ja epämieluisiakin tehtäviä. Viihteellinen pedagogiikka ei edistä tätä.
Tietoteknisen kehityksen näkökulmasta sinnikkyyttä kehittävän kasvatuksen ja koulutuksen kannalta merkittävä uusi uhka on tekoäly. Se tarjoaa usein valmiita vastauksia ja nopeita palkintoja pitkän aikavälin hyötyjen sijaan. Oppituntien ulkopuolella tehtäviä perinteisen kaltaisia tiedonhakutehtäviä ei opettajan nykyisin enää juuri kannata määrätä. Pedagogisten menetelmien onkin uudistuttava, mitä voi pitää toki myös hyvänä asiana.
Toinen merkittävä uhka liittyy suomalaisen yhteiskuntasopimuksen koulutuslupaukseen: kouluttautuminen kannattaa. On kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, ettei se takaa yksilön tavoittelemaa työtä ja sosiaalista asemaa. Työttömyys ja osattomuus on yleistä jopa korkeakoulutettujen keskuudessa. Johtopäätös voi olla pessimistinen: ei kannata ponnistella sinnikkäästi kouluttautuakseen.
Vielä ei onneksi kuitenkaan ole näkyvissä merkkejä ainakaan merkittävästä kouluttautumismoraalin rappiosta. Perinteisesti Suomi on ollut koulutusmyönteinen yhteiskunta. On ymmärretty, että menestyäkseen pienen maan, jossa ei ole runsaasti erilaisia luonnonvaroja, on keskityttävä kansan kouluttamiseen. Koulutuksen avulla on ollut myös mahdollisuus yksilölliseen sosiaaliseen nousuun. Muun muassa näistä syistä opettajat ovat olleet arvostettu ammattiryhmä.
Opettajat ovatkin tietysti avainasemassa hyvien, sinnikkäiden kansalaisten kasvattamisessa. Heidän kohdallaan kahden asian tulee säilyä: korkean koulutusasteen ja riittävän autonomian. Tämä takaa kasvatuksen ja opetuksen laadun sekä mahdollisuuden toimia pedagogisesti joustavasti oppilaiden ja opiskelijoiden yksilöllisten ja yhteisöllisten tarpeiden välillä tasapainoillen.
Kirjoittaja toimii historian ja yhteiskuntaopin lehtorina espoolaisessa lukiossa. Kirjoitus perustuu hänen alustukseensa Suomen Tiedeakatemiat -yhteistyöneuvoston PISA-seminaarissa 19.3.2026.
